Kenelle keskoslapsi?

Esikoiseni on keskoslapsi. Eilen törmäsin tällaiseen tekstiin Poikkeaman blogissa. Surullinen, koskettava, lohduttavakin juttu.


Oletko koskaan ihmetellyt, kuinka keskoslasten äidit valitaan?

Jostakin syystä kuvittelen Jumalan leijailevan maan päällä valikoiden lisääntymisvälikappaleita hyvin huolellisesti ja harkiten. Tarkkaillessaan Hän antaa enkeleilleen ohjeita tehdä merkintöjä suureen mustaan kirjaan.

"Aalto Kaija, poika, suojelupyhimykseksi Matteus. Metsä Maria, tyttö, anna suojelupyhimykseksi vaikka Gerard. Hän on tottunut rienaamiseen."

Lopuksi Hän sanoo enkelille erään nimen ja hymyilee: "Anna hänelle keskoslapsi". Enkeli on utelias: "Miksi hänelle, Jumala? Hän on niin onnellinen."

"Aivan niin," Jumala hymyilee, "voisinko antaa keskoslapsen sellaiselle äidille, joka ei osaa nauraa? Se olisi julmaa."

"Mutta onko hänellä kärsivällisyyttä?" enkeli kysyy.

"En tahdo hänellä olevan liikaa kärsivällisyyttä, muuten hän hukkuu itsesääliin ja epätoivon mereen. Kunhan shokki ja paha mieli vaimenevat, hän kyllä selviytyy. Katselin häntä tänään. Hänellä on juuri sellainen itsetunto ja itsenäisyys, joka on niin harvinainen ja niin tarpeellinen äidille. Katsohan, lapsella jonka hänelle annan, on oma maailmansa. Hänen on saatava se elämään hänen maailmassaan, eikä se tule olemaan helppoa."

"Mutta Herra, luulenpa ettei hän edes usko sinuun".
Jumala hymyilee: "Ei haittaa, minä pystyn järjestämään sen. Hän on täydellinen. Hän on juuri sopivan itsekäs."

Enkeli henkäisee: "Itsekäs, onko se hyvä puoli?"
Jumala nyökkää: "Ellei hän silloin tällöin osaa erota lapsestaan, hän ei tule koskaan selviytymään."

"Tässä on nainen, jonka teen onnelliseksi erityisellä lapsella, hän ei vielä käsitä sitä, mutta tavallaan häntä tullaan kadehtimaan. Hän ei koskaan pidä ainoatakaan puhuttua sanaa itsestään selvänä. Hän ei koskaan pidä yhtäkään askelta tavallisena.
Kun hänen lapsensa ensimmäisen kerran sanoo "Äiti", hän on ihmeen todistaja ja hän tietää sen. Kun hän kuvailee sokealle lapselleen puuta tai auringonlaskua, hän näkee sen niinkuin vain harvat ihmiset näkevät minun luomistöitäni.
Sallin hänen nähdä selvästi asiat, jotka minä näen - annan hänen kohota niiden yläpuolelle. Hän ei koskaan tule olemaan yksin, minä olen hänen vierellänsä hänen elämänsä jokaisena päivänä yhtä varmasti, kuin hän on tässä vierelläni, koska hän tekee minun työtäni."

"Entäs hänen suojelupyhimyksensä?", enkeli kysyy heilutellen kynäänsä ilmassa.

Jumala hymyilee:
"Peili riittää".

(Alkuperäinen teksti; Erma Bombeck)


*****
Vaikka oma keskosemme voi tänään hyvin, ja keskosuus on monilta osin vain muisto, en koskaan lakkaa olemasta keskosen äiti. Se kulkee aina mukana repussa, niin omassa kuin rakkaan tyttösemmekin. En varmaan koskaan lakkaa miettimästä sitä, miten tyttäreeni vaikutti se, että heti syntymänsä jälkeen hän joutui eroon vanhemmistaan Lastenklinikalle, Ja miten se vaikuttikaan minuun ja mieheeni. En koskaan unohda sitä tuskaa, kun heräsin sektion jälkeen nukutuksesta, enkä saanutkaan nähdä pientä vauvaani ennen kuin kaksi vuorokautta myöhemmin. Kun toinen lapseni syntyi täysiaikaisena ja sain hänet heti viereeni ja ympäirivuorokautiseen hoitooni, niin se todella tuntui ihmeeltä. "Hän ei koskaan pidä ainoatakaan puhuttua sanaa itsestään selvänä. Hän ei koskaan pidä yhtäkään askelta tavallisena."

Neljäkymppinen

Tämä on viikon päivät soinut päässäni. Pitäisikö huolestua?

Vain saduissa?

Norjan järkyttävän teurastuksen jälkeen monet kasvatus- ja kriisiasiantuntijat ovat todenneet mediassa, että lapsille pitää kertoa totuus näistä kamalista asioista.

Oma nelivuotiaana oli varmaankin kuullut uutisista tai aikuisten keskusteluista pätkiä, koska hän esitti viikonloppuna seuraavan kysymysen. "Äiti, eiks niin, että ihmisiä tapetaan vain saduissa?"

Pala nousi kurkkuun, kun mietin vastausta. Pitääkö neljävuotiaalle todellakin kertoa totuus tästä asiasta?

Tein ilmeisesti kaikkien aikojen kardinaalimunauksen. Sanoin lapselleni että "Joo, näin on" ja vaihdoin pikaisesti puheenaihetta. En vaan pystynyt olemaan rehellinen.

Äitiys on maailman vaikein laji.

Hiljaisuutta

Olen keskellä yllättävää mutta ihanaa tilaa: ympärilläni on hiljaista.

Toinen työpäivä loman jälkeen, ja koska toimistolla ei lisäkseni ole kuin kesäharjoittelija ja sihteeri, niin normaalin härdellin sijaan täällä on käsittämättömän rauhallista. Ja hiljaista.

Edelleen lomaileva perhe otti ja lähti reissuun, joten kotonakin minua odottaa hiljaisuus.

Luxusta.

Kesälomamuistoja

Lomani vetelee viimeisiään. Huomenna palaan taas töiden ääreen. Muu perhe jatkaa lomailua, ja suuntaa kohti pohjanmaata.

Tämä loma on ollut ihana. Lapset ovat aika mainiossa iässä. Olemme loman aikana reissanneet pitkin kaunista kotimaatamme ja kuorruttaneet itsemme auringolla, meri- ja järvivedellä, kesäsateella, hiekalla, jätskillä ja mukavilla muistoilla. Taas jaksaa.

Juhannuksena Sipoossa. Sadekuurot ja paikalliset kyyt vaativat kumisaapasasustuksen.

Sisko ja sen veli.

Käsi kädessä matkalla Muumimaailmaan.

Haisuli.

Ja Haisuli sylissä.

Reissumies huilaa.

Muut menee sinne minne ne pääsee, mä meen sinne minne mä haluan!

Köysikeinuminen on tämän kesän uusi taito.

 Soutuveneessä. Typy on vauvasta asti veneillyt, joten soutuveneessäkin osataan istua kuin tatti paikoillaan.

Ihana, ihana kesä ja loma. Me like. Vaan töihinkin on ihan mukavaa mennä, joten en valita.

Tohtorilla

Pitkään jatkuneen flunssan ja yskimiseeni tuskastuneiden työkavereiden ja aviomiehen vuoksi hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle.

”On pari viikkoa yskittänyt sietämättömästi ja kurkku on ihan älyttömän kipeä”, kerroin Taneli-lääkärille.

”Tämä on tällaista allergia- ja astmavaivojen aikaa”, tokaisee lääkäri.

Jatkan oireiden kuvausta kertomalla, että tauti on kiertänyt perheessäni laajemmaltikin, ja etten ole ikinä kärsinyt minkään valtakunnan allergioista saatikka astmasta.

”Astma ja allergia voivat puhjeta yllätäin aikuisiälläkin”, valaisee lääkäri minua. Tohtori tuijottaa pitkän talven ja yskittyjen öiden tuottamia kalpeita kasvojani ja sanoo: ”Stressikin voi laukaista astman.”

Taneli katsoo kurkkuun, nenään, korvaan. Kuuntelee sydäntä ja keuhkoja. Ja pyytää puhaltamaan napakasti kummalliseen putkiloon. Puhaltaminen kutittaa kurkkua ja alkaa yskittää. ”Noin heikosta puhalluksesta voisi antaa astmadiagnoosin”, toteaa lääkäri. ”Hengenahdistus on astman oire.”

Kerron lääkärille ettei minulla ole ollut hengenahdistusta.

”Kirveleekö silmät? Ärsyttääkö heinät?”, tivaa tohtori. 

”Ei kirvele, ei ärsytä. Mutta yskittää ja kurkku on vietävän kipeä”, kerron vielä kertaalleen.

”Hengityksen vinkuminen viittaa astmaan”, kertoo tohtori. ”Vinkuuko hengitys?”

No ei vingu. 

Taneli-tohtori naputtelee tietokonettaan ja mutisee. Arvatenkin jotain astmaan liittyvää.  ”Sinä et pidä kovin todennäköisenä astmaa tai allergiaa? Määrään antibioottia, saattaa tämä olla kurkunpäätulehdusta.”

Huokaisen helpotuksesta. Kerään kamppeeni ja hyvästelen lääkärin.

”Älä unohda astma- ja allergia-asioita jos yskä pitkittyy”, jylisee Taneli perääni.

Saako ne jotain provikkaa astmadiagnooseista?

Ps. Kaksi päivää antibiootteja syötyäni tauti on jo selvästi helpottanut. Paraneeko astma tai allergia antibiootiolla?

pps. Tutkiessani lääkärin kirjoittamaa reseptiä huomasi, että työterveyslääkärin tittelin lisäksi tyyppi on myös psykiatrian erikoislääkäri. Aha.

Pool party!

Lapset rakastavat vettä, ainakin  meillä. Ipanat ovat mielestäni välillä vähän liiankin rohkeita vedessä, mutta parempi niin kuin että vettä pelkäisivät - varsinkin tällaisessa veneilevässä perheessä.

Uima-allas omalla terdellä on lasten kesän parhautta.

Huono omatunto hiukan kolkuttaa tuosta veden laskemisesta altaaseen, mutta hyötykäytämme sen kyllä eteenpäin kukkien ja kasvien kasteluun.

Näillä helteillä tekisi minunkin mieli mennä makaamaan tuonne altaaseen, mutta se näky voisi olla naapureille liikaa jos sattuisivat paikalle sopivasti.